måndag 17 juli 2017

Ötökkälä

Siivousarmeija marssii esiin juuri oikealla hetkellä. Se ei odota edes suuren urakan edessä, vaan varmasti ja huolellisesti käy käsiksi puuhaan kuin puuhaan. Sen päämaja sijaitsee keittiössä jääkaapin takana. Ja ilmankos, keittiössä on sen suurin työmaa. Armeijan työtä helpottaakseni olen siirtänyt syöttötuolin ruokapöydän toiselle puolelle, jääkaapin viereen. Näin yritän ehkäistä rivikarkulaisia. Samasta syystä lapset eivät saa viedä ruokaa keittiöstä pois. Armeijalla on nimittäin sisäänkäyntinsä jokaisessa huoneessa, eikä se epäröi käyttää niitä, jos tarve vaatii. Pieninkin murunen saa aikaan melkoisen kuhinan.

Suhtaudun nihkeästi lattian pesuun, sillä silloin armeijan rivit kärsivät, jäsenistö menettää hajujälkensä eikä pysy enää sille osoitetulla polulla jääkaapin ja syöttötuolin välillä, vaan se lähtee harhailemaan koko asuntoon. Jos ahkeraa työläisten polkua ei näy omalla paikallaan, tulen hyvin epäluuloiseksi. Se tarkoittaa, että jossain muualla on paremmat apajat. Kerran löysin pienen pesänalun kirjahyllystä. Kyllä silloin hermostuin lapsille. Ei keksiä saa piilottaa kirjahyllyyn!  

video

Arvasitte varmaankin, että talouden kunnossapidossa meillä vastaavat muurahaiset. Ne ovat pieniä, mustia ja melko hitaita. Siis aivan eri laatua kuin ulkona hiekassa viipottavat sukulaisensa. Jopa katolla minttu-, paprika-, ja tomaattiruukussa asuu eri kanta. Nekin ovat mustia ja pieniä, mutta kerrassaan mahdottoman nopeita. Arvelen, että sisällä talon rakenteissa asuvilla muurahaisilla ei ole mitään luonnollista vihollista, eikä niiden ole tarvinnut opetella juoksemaan nopeasti. En tosin hämmästyisi, jos evoluutio kehittäisi niille imukupit jalkoihin, silloin ne eivät jäisi pöynimurin kitaan niin helposti.

Meillä käy toki muitakin eläimiä. Kerran isännän housunlahkeessa tuli sisään pieni skorpioni. Onneksi huomasimme sen ennen kuin se huomasi meidät. Keväällä meillä oli pihtihäntäisten kulta-aika. Ne ovat ensi näkemältä iljettäviä, mutta kun niitä lähemmin tarkastelee, huomaa niiden pukeutuneen tyylikkääseen ruudulliseen takkiin. Pihtiään ne käyttelevät ruuanhakuun eli pyydystävät muita hyönteisiä.

Pyykin mukana katolta kulkeutuu sisään kaikenlaisia pieniä hämähäkkejä, joita me aina koko perhe yritämme pyydystää ja palauttaa katolle. Hyönteiset käyvät meillä aina sesongin mukaan, leppäkertut ovat sympaattisia, mutta lentomuurahaiset pelottavia. Torakoista en viitsi edes kirjoittaa. Sellaisen voin tappaa, jos heti vedän kengän jalastani ja paukautan, mutta jos ehdin pelästyä, ei minua millään saa sen lähelle enää.

Kultakuoriainen
Minun suosikkejani ovat koppakuoriaiset. Kerran ulko-oven edessä komeili mahtava kultakuoriainen. Toisen kerran pyykin mukana tuli sisään valtava sarvijäärä. Innostuin siitä niin, että lähdin hakemaan kameraa, mutta tullessani takaisin, se oli hävinnyt, enkä enää löytänyt sitä. Pidän ötököistä, mutta ajatus jättiläismäisestä koppakuoriaisesta heiluttelemassa sarviaan jossain päin asuntoani ei ole erityisen houkutteleva.
Kärsäkkäät ovat sympaattisia


tisdag 27 juni 2017

Ramez taht al ard - Ramez helvetistä




Pyhän ramadan-kuukauden kruunaa joka vuosi mies nimeltä Ramez. Iloitsen vilpittömästi, että ramadan on ohitse ja on Iid-juhlan aika. Mutta miten ihmeessä selviän ilman Ramezia. Iltaisin parhaaseen katseluaikaan heti ruuan jälkeen, kun ihmiset ovat kokoontuneet yhteen, räjähtää Ramezin tunnusmusiikki televisiosta. Hän tekee tositeeveetä, jonka rinnalla kaikki piilokamerat kalpenevat. Ramezin budjetti on valtava, hänellä on käytössään kalustoa ja henkilökuntaa.  

Viime vuonna Ramez vei julkkiksia yksi kerrallaan asuntoon, jonne hän lavasti tulipalon. Tänä vuonna Ramez on houkutellut julkisuuden henkilöitä tekemään mainosohjelmaa Abu Dhabista. He saapuvat paikalle tyylikkäästi helikopterilla, sitten on vuorossa kameliratsastus. Lopulta he kävelevät punaista mattoa pitkin telttaan, jossa heitä haastatellaan. Sen jälkeen on vuorossa autosafari aavikolla.

Sitten leikataan Ramezin valmisteluihin. Sukeltajat hyppäävät lentohiekkaan ja Ramez pukeutuu liskopukuun. Sillä aikaa safarilla autonkuljettaja alkaa ajaa kuin hullu. Edessä on melkoinen aavikkoralli. Julkkiksen vieressä takapenkillä on tyttö, joka kirkuu pelosta ja käskee kuljettajaa pysäyttämään auton. Niin kuljettaja tekeekin, mutta vasta kun auto on juuttunut lentohiekkaan. Koko auto uppoaa nopeasti ja kuljettaja avaa kattoluukun ja pelastaa julkkiksen ja tytön auton katolle. Toinen etupenkillä istuneista miehistä yrittää muka lähteä uimaan, mutta hukkuu.

Kun tilanne näyttää todella toivottomalta, ryömii Ramez kolostaan. Auto on siis uponnut kokonaan ja matkustajat ovat kaulaansa myöten mutavellissä. Kun julkkis huomaa suunnattoman kokoisen liskon lähestyvän, ovat reaktiot monenlaisia. Jotkut yrittävät pelastaa itsensä ja tytön, joka on alkanut taas kirkua. Toiset käskevät tytön olla hiljaa ja yrittävät olla liikkumatta. Toiset alkavat heittää hiekkaa liskon päälle. Loppuhuipennus tuee, kun Ramez lopulta irrottaa liskon pään ja kurkistaa esiin.

Monta kertaa on jäänyt paha maku suuhun ja ihmettelen, miksi ohjelmaa tehdään ja miksi me katsomme tätä päivästä toiseen. Jostain syystä on koukuttavaa tarkastella ihmisten reaktioita, kun selviää, että he eivät olekaan kuolemanvaarassa, vaan kaikki on typerää pilaa. Toiset alkavat viskoa hiekkaa, toiset kiroilevat ja sylkevät, jotkut itkevät. Kun ihmiset on kiskottu pois hiekasta, alkaa usein takaa-ajo. Koko kameramiesten lauma, joka on tapahtumien ajan tietysti ollut piiloutuneena, ryntää kuvaamaan takaa-ajoa. Joskus Ramez saa lyöntejä ja potkuja tai joutuu kuristusotteeseen. Mutta useimmiten hän saa puhuttua itsensä kiipelistä ja lopulta hän istuu julkkiksen vieressä kaverina.

Kerran mukana oli bollywood-tähti Shah Rukh Khan joka oli niin vihainen, että lähti autonovet paukkuen. Hän olisi iskenyt Ramezia nyrkillä, jos kameroita ei olisi ollut. "Miksi ihmeessä olet tuonut minut tänne ja maksanut niin paljon rahaa tämmöisestä idiootista puuhasta", hän remusi.
Kaikkein hauskinta meille katsoille ovat sellaiset, jotka osaavat nauraa tilanteelle. He ehkä tuntevat Ramezin edellisiltä vuosilta ja heidän mielestään on huvittavaa itse joutua miekkosen metkun kohteeksi. Ohjelman opetus piilee ehkä juuri siinä, pitäisi osata nauraa itselleen.

måndag 19 juni 2017

Yhteiskunta ei tue mielikuvituksen kehittymistä



Nykyään en enää ihmettele mitään, mutta tarhan kevätjuhla on joka vuosi todella hämmentävä tilaisuus. Tarha käyttää ulkopuolista dj:tä. Esiintymislavalla on siis lasten tanssiryhmien lisäksi tiskijukka ja lasten esitysten välissä nähdään ammattitanssijoiden esityksiä
 
Sitten käteeni sattui Pia Ruotsalan kirja Arabiäitien matkassa. Hän on yli kymmenen vuotta sitten asunut Jordaniassa, pohtinut äitiyttä ja tehnyt paljon haastatteluja. Hän huomasi, että Jordaniassa lapsia ei opeteta leikkimään. Arabialaiset äidit eivät koskaan alennu istumaan lastensa kanssa lattialla ja innostamaan lapsia peliin tai leikkiin. Mieluummin annetaan lasten katsoa televisiota.

Myönnän itsekin, että televisio on se kaikkein helpoin keino, kun pitää saada lapset pois pahanteosta. Mutta olen huomannut, että lasten kanssa pitää välillä leikkiä. Eikä se oikeastaan vaadi kuin viisi sekuntia. Riittää, että otan nallen käteeni ja sanon: "hei minä olen nalle ja minulla on jalka kipeä." Niin äkkiä on nallesairaala kyhätty sängylle ja kaikkien pupujen ja kissojen ja nallukoiden jalat, kädet, päät ja mahat on kääritty sideharsoon .

Jordaniassa lapset saa aina ottaa mukaansa ravintolaan, kahvilaan ja ostoksille ja kaikki vastaantulijat lepertelevät ja pussailevat. Lapsia rakastetaan yli kaiken ja he saavat näkyä ja kuulua. Mutta kuvaisilin tilannetta niin, että lapset kyllä hoidetaan - ruokitaan ja puetaan - mutta lapsien mielikuvituksen kehittymistä ei tueta.

Toisinaan lapseni tulee tarhasta jonkun askartelun kanssa ja kun ihastelen sitä: "voi miten hieno, oletpa sinä taitava", niin lapseni paljastaa, että opettaja on leikannut ja liimannut osat yhteen. What? Ei lapsille itselleen anneta saksia käteen, vaan opettaja värkkää kaikkien viidentoista lapsen askartelut.

Tässä ehkä piilee myös kevätjuhlan "vika". Jotenkin ajatellaan, että lapsien ohjelmanumerot eivät ole tarpeeksi, tai että show ei ole kunnollinen, jos se lähtee lapsista, vaan tarvitaan ammattitanssijoita tekemään ohjelmaa.

fredag 2 juni 2017

Ramadanvierailu vaarallisesti liikenteessä



Pyhää ramadanin paastokuukautta on kulunut kuusi pitkää päivää. Viimein saamme vierailukutsun ja vaihtelua elämään. Lähdemme seitsemältä liikenteeseen kaahaamaan. Liian myöhään. Kaikki muutkin liian myöhään lähteneet ovat ulkona ja se on vaarallista. Kaasujalka on sitä painavampi mitä lähempänä ruoka-aika on. 
 
Rukouskutsu kuuluu jo! Onneksi auto löytää parkkipaikan ja kiirehdimme kyläpaikkaan. Heti vain ruokapöytään. Jäävesi valuu kurkkuun ja taateli saa tehdä tietä ruualle. Koolla on anoppini sedän vaimon suku. Miehet syövät talon etupuolella puutarhassa ja naisille on varattu tuolit talon takana viiniköynnöksien katveessa.

Minä istun anopin, isoäidin ja hänen ystävänsä kanssa. Pöydällä on tilaa vain jätti-isolle tarjoiluastialle, siihen eivät lautaset mahdu. Otan varovasti riisiä ja lihaa. Mutta sekunnin murto-osassa on isoäiti nakannut minulle niin ison lihakimpaleen, että rimpula muovilautanen melkein kaatuu. Samalla tasapainoilen lasten lautasten kanssa, etsimme pudonnutta juomapulloa, erottelen mehevimpiä lihanpaloja luista, syötän kuopusta ja suostuttelen isompaa tyttöä syömään. Juuri kun alkaa sujua, minulle heitetään lisää lihaa. Vedän äkkiä lautaseni kauemmas vierustovereistani. 

Syöminen on aina nopea toimenpide. Ruoka vain pitää tunkea kauheaa vauhtia suuhunsa, sitten paikat siivotaan, tilalle tuodaan mehua ja kahvia ja makeita leivonnaisia.

Ruuan jälkeen menen sisään imettämään, mutta tyttäreni hakee minut: pian pian, ulkona vietetään syntymäpäiviä. Kiirehdimme pihalle ja minullekin annetaan suklaakakkua. Mussutan kakkua tyytyväisenä, kunnes huomaan olevani ainoa aikuinen, jolla on kakkupala. Tämä juuri on ulkomaalaisena olemisen hyvä puoli. Alan nolona syöttää tytärtäni, kulta jaksathan vielä toisenkin palan kakkua...

Nyt lähdetään, anoppi ilmoittaa. Mutta kyyditsijä ei olekaan lankomies, kuten mennessä, vaan mieheni eno. Kesken matkan minua alkaa hihityttää; samassa autossa on viisi aikuista ja viisia lasta. Mutta vanhaan mersuun mahtuu hyvin. Se lipuu majesteetillisesti liikenteessä, vaikka sen sisäpuoli on täynnä nihkeitä jalkoja ja käsiä, hikisiä selkiä ja täysiä vatsoja, huutoa ja naurua.

Vietämme iltaa isoäidin luona. Yhtäkkiä on ihan hiljaista, lapset ovat leikkimässä ja vauva nukahti. Hei nyt on aikaa kirjoittaa! Läppäri on tietysti kotona, mutta blogi syntyy myös kynällä ja paperilla! 

Ramadanin aikana saa syödä vasta auringonlaskun jälkeen.

fredag 10 mars 2017

Yllätysjuhlat



Makuuhuoneen sohvalla lojuu hujan hajan takkeja, pyykistä tulleita lasten vaatteita, harsovaippoja, barbien mekkoja, tyynyliinoja ja käytettyjä villasukkia. Taas pitää siivota kiireellä. Ja nopeinta on tietysti viskoa kaikki irtonaiset tavarat ja tekstiilit perähuoneeseen ja laittaa ovi kiinni. Olen ehtinyt käydä suihkussa ja syöttää vauvan. Onneksi se nukahti, on taas kädet vapaat. Ihmisiä alkaa virrata meille. Mitä ihmettä puen päälleni. Kahden ensimmäisen lapsen jälkeen meni puoli vuotta kunnes mahduin vanhoihin farkkuihin. Nyt kolmas on kohta 8 kuukautta ja vieläkin käytän raskausvaatteita. Enköhän jotain löydä. Puen paidan ja mustat sukkahousut ja kipitän eteisen kaapille suorittamaan etsintöjä.

-Onko sinulla mitään pidempää mekkoa, täti kysyy hienotunteisesti.

Sitten kuin taikatempusta, tyttäreni tuo minulle mekkoja, valitsen hätäisesti pinkin ja se sopii täydellisesti. Mistä nämä ovat? No hällä väliä, pääasia että sopii. Samalla kun pukeudun, ihmiset alkavat tunkea makuuhuoneeseeni ja kysellä jatkojohtoja ja tuhkakuppeja ja lamppuja. Tajuan myös, että siivoustekniikkani on pettänyt. Makuuhuoneeni on koko kansan nähtävillä. Koko epämääräinen vaatekasa alkaa hävettää, tungen kaiken nopeasti suureen pahvilaatikkoon ja työnnän sohvan taakse. Käly tuo huoneeseen vielä kantokopan, siinä tuhisee kuukauden vanha vauva.

-Ihana mekko, mutta voisit laittaa vähän huulikiiltoa, serkkutyttö vinkkaa.

- Tiesin juhlien järjestämisestä eilisestä asti ja vasta tänä aamuna minulle selvisi, että juhlat ovat minun luonani, parahdan. Yritän parhaani, mutta en vain ole vielä ehtinyt vauhtiin mukaan! En tiedä, pitäisikö raivostua vai nauraa.

Nuorempi kälyni meni kihloihin, ja suunnitelmana oli vain juoda kahvit perheen kesken, mutta yhtäkkiä olikin koko suku kutsuttu. Miesten juhlat pidettäisiin anopin asunnossa ja naisten juhlat minulla. Pitopalvelusta tuotiin tuolit ja kaiuttimet ja knäfe eli makea juustoinen juhlaherkku. Eli tavallaan minun ei pitänyt tehdä mitään muuta kuin raivata tyhjää tilaa, lelut pois lattioilta ja tiskit tiskialtaasta. Morsian toki itse tuli minua auttamaan. Ja onnistuimmekin, mutta en ehtinyt laittaa itseäni.

-Hei, siskoni on tosi hyvä meikkaamaan, serkkutyttö lohduttaa, käyn vain hakemassa hänet. Serkku tulee neuvottomana takaisin, hän ei löydä siskoaan mistään. Sitten hän tarjoutuu itse meikkaamaan minut. Istun makuuhuoneen lattialla ja serkku kähertää hiukseni ja sutii mustaa luomiväriä silmiini. Kopassa nukkunut pikkuvauva herää ja alkaa itkeä. Minä otan kopan syliini  ja heiluttelen sitä. Palkaksi saan valloittavan vauvan hymyn. Samalla oma lapseni herää. Onneksi joku tädeistä käy koppaamassa hänet syliinsä ja vie juhliin.

Lopulta serkku on valmis ja tutkii luomustaan:
-Sinusta tuli tosi kaunis. En tiennyt, että osaan meikata näin hyvin!

Salonkini on muuttunut diskolattiaksi, siellä pyörii, nytkyy ja hytkyy, venkuttaa ja vatkaa toistakymmentä nuorta ja vanhaa naista. Musiikki on korvia huumavan kovalla. Sulhasen äiti tupakoi ketjussa. Kaiken keskellä sädehtii morsian tekoripsissään.

Pikkupojat toimivat viestinviejinä miesten ja naisten puolen välillä. He hakevat tarvittavia henkilöitä ja kantavat limsatölkkejä ja jatkojohtoja. Etiketin mukaan sulhanen saa tulla käymään naisten puolella. Jos joku on tänä päivänä onnellinen, niin hän. Hän aivan säteilee kilpaa kihlattunsa glitterimekon kanssa. 

Juhlat ovat tehokkaat, kahden tunnin hikoilun jälkeen naiset kääriytyvät abajoihinsa ja lähtevät kotiin. Mutta anopin siskot jäävät siivoamaan. He imuroivat ja pesevät lattiat.

-Voisinko tehdä vielä jotain, täti kysyy, voisin vaikka järjestää vähän.

-No onhan tuossa tuo pyykki tietysti, sanon epävarmasti. Voitan häpeän tunteen ja rojautan sohvan takaa haetun pahvilaatikon olohuoneeseen. Näppärästi kuin tonttulan väki sukulaiset käyvät läpi laatikon, he viikkaavat ja lajittelevat. Haen vielä pyykin katolta. Ja sekin kasa järjstyy kuin itsestään siisteihin pinoihin, pyyheliinat, keittiöpyyhkeet ja harsovaipat.

Toinen täti järjestää lastenhuonetta ja kertoo samalla, että pinkki mekko on hänen kaapistaan. Vauvan saanut vanhempi kälyni oli pyytänyt tätiä tuomaan vaatteita itselleen ja minulle. Voiko parempaa juhlapalvelua enää pyytää. Hiukset, meikki, vaatteet, siivous...