onsdag 20 september 2017

35-vuotiskriisi



Kun aamulla heräsin ja tajusin olevani 35-vuotias, sain kriisin. Jouduin kriisiin. Ajauduin kriisiin. Ikäkriisi. Keski-iän kriisi. Maistelen sanaa ja sen käyttöä. Kuulostaa voitokkaalta. Sehän tarkoittaa oikeastaan, että on vielä jotain saavutettavaa. Että olen jo aikuinen, mutta tässä ei ole vielä kaikki. 
 
En ole hankkimassa moottoripyörää, mutta tarvitsisin auton. Aloitin nimittäin uuden harrastuksen. Tiistaiaamuisin menen toiselle puolen kaupunkia rouvakerhoon. Tarkemmin sanottuna kyse on luovan kirjoittamisen kerhosta. Istumme kahvilassa, inspiroidumme vaikkapa valokuvista ja sitten kirjoitamme, mitä mieleen juolahtaa, kommentoimme toistemme tekstiä ja kannustamme toisiamme. Olen monta vuotta kirjoittanut vain koneella, joten oli virkistävää, kun välineinä oli kynä ja ruutupaperi. Lisäksi (ja tämä on tärkeää) olen aina kirjoittanut tosielämästä, mutta nyt sain inspiraation kirjoittaa keksittyjä juttuja.   

35-vuotias tarvitsee myös ehostusta. Kerran juttelin mieheni serkkujen kanssa meikistä. Ei haittaa ettei sinulla ole meikkivoidetta, he sanoivat, ihosi on luonnollisen kaunis ja sileä. En vastannut, hymyilin vain sen verran kuin ryppyvoiteen siloittava vaikutus antoi myöten.

Sama koskee pukeutumista etenkin juhliin. Kolmen raskauden aiheuttama maharöijy rajoittaa vaatevalikoimaa  ja laskee itsetuntoa. Vaatteiden alle on kertakaikkiaan pakko pukea vatsapömppää tasoittavat tukipöksyt. Kun joku kehuu minua hoikaksi, hymähdän vain sen verran kuin puristukselta pystyn. Jos liikaa puhuu voi happi loppua.

Onneksi kälyni tuntevat 35-vuotiaan kriisin oikean laidan. Syntymäpäivälahjaksi sain lahjakortin kauneussalonkiin. Voisin vaikka värjäyttää kulmakarvat, ottaa pedikyyrin ja leikata jonkun nuorekkaan kampauksen. Mikä tahansa käsittely käy, kunhan saan istua hiljaa itsekseni. Pitää vielä kysyä kälyiltä, kuuluuko lahjakorttiin myös lapsenvahti sillä aikaa kun minä olen salongissa ja istun hiljaa itsekseni.


söndag 10 september 2017

Uhrijuhla


Muslimimaailma juhlii kaksi kertaa vuodessa, ensin on Ramadanin päätösjuhla eid. Siitä 70 päivän kuluttua on uhrijuhla eid. (Eid on arabiaa ja tarkoittaa juhlaa.) Uhrijuhlaa vietetään sen kunniaksi, että Jumala lähetti Abrahamille viime hetkellä lampaan, eikä hänen tarvinnut uhrata poikaansa.

Viime viikonloppuna vietettiin jälkimmäistä eidiä. Jokainen kynnelle kykenevä osti lampaan. Tavan mukaan lihat jaettiin ystäville, sukulaisille ja tietysti köyhille. Niinpä joka kodissa syötiin mansafia. Se on jordanialainen kansallisruoka, joka valmistetaan keittämällä lammasta jugurtissa.

Eidinä kaikilla pitää olla uudet vaatteet ja kengät. Minäkin raahasin lapsia mukanani ostoskeskuksissa kenkäostoksilla. Viimeisenä päivänä ennen eidiä lähdin vielä uudestaan ostoksille löytääkseni itselleni uudet vaatteet. Matka joka tavallisesti kestää 15 minuuttia, kesti kokonaisen tunnin liikenneruuhkassa. Koko Amman oli lähtenyt viime hetken ostoksille.

Eidin ensimmäinen päivä koostui sukulaisvierailuista. Kaikki päivittelivät 1-vuotiaan kuopukseni kiipeilytaitoja. Mutta tulokset ovat ikävä kyllä nähtävillä hänen otsassaan. Yksi verinen naarmu, kaksi kuhmua ja neljä mustelmaa. Eräs täti selitti, että jokaisen lapsen synnyttyä pitäisi uhrata lammas. Täti oli sitä mieltä, että lammas pitää hetimiten hankkia, jotta meidänkin pikkuinen lakkaisi kaatuilemasta. 
Isoäidin yläpuolella asuu anoppini veli. Hänen vaimonsa pähkäili tyttärensä vaatekaappia. Tytär on menossa naimisiin ja kaiken pitää olla uutta. Perinteen mukaan tyttö ei ota uuteen kotiinsa mitään lapsuudenkodistaan, vaan ostaa kaiken uutena. Toinen isoäidin miniöistä kritisoi mekkovalintoja:

-Häiden jälkeisenä päivänä tytön pitää olla pukeutunut kauniisiin, iloisiin väreihin. Ei hänellä voi olla tuollaista mustaa kolttua. Äitiraukka näyttää hermostuneelta ja haluaa kuulla minun mielipiteeni.
-Ööh tuohan on ihan kaunis, en halua valita puoltani tässä asiassa.
Kälyni selittää minulle kotimatkalla, että häiden jälkeen lähimmät perheenjäsenet kokoontuvat syömään mansafia. Silloin morsiamen kuuluu pukeutua tyylikkäästi leninkiin.

Eidin toisena päivänä ajamme taas isoäidin luokse. Tällä kertaa olen muistanut ottaa dinaarit mukaan. Lapsille kuuluu jakaa rahaa, ja he kyllä tuntevat tämän eidiin kuuluvan oikeutensa; lapset tervehtivät kaikkia aikuisia iloisina ja piilottavat sitten rahat visusti käsilaukkuihinsa tai housuntaskuihinsa.

Toisenä päivänä tytöt ovat kyllästyneet käsilaukkujen raahaamiseen ja vievät rahansa vanhemmilleen. Meitä aikuisia alkaa naurattaa. Sama dinaari kiertää koko kierroksen. Minä annan dinaarin serkun lapselle, joka vie sen äidilleen, joka antaa sen siskonsa lapselle, joka vie sen äidilleen, joka antaa sen minun lapselleni, joka tuo rahan taas minulle. Mutta teoriassa, jos laskin oikein, molemmat tyttäreni tienasivat 12 dinaaria. 

Lapset pelaavat palloa kattoterassilla. Nyt saan puhua tulevan morsiamen kanssa. Hän näyttää minulle vaatteita, joita hän itse on ostanut uutta elämäänsä varten. Hänellä on ihania mekkoja, pitsitoppeja ja shortseja. Kaikki on huolella valittua, niin kuin vain 20-vuotias nuori nainen voi, hartaudella ostettuja. Uskallan kysyä, onko hän jo valinnut häiden jälkeisen mansafinsyöntipäivän mekkonsa. -Ei sitä ole vielä hankittu, hän ilmoittaa. Ai niinkö, minun on vaikea salata hämmästystäni.
 
Entä kuka on hänen sulhasensa. Tytön silmät alkavat loistaa. He ovat tavanneet yliopistolla. Perinteen mukaan mies tuli perheensä kanssa kosimaan tyttöä. Kihlausaika on kestänyt vajaan vuoden ja häät ovat parin viikon kuluttua.
-I love him, hän miettii hetken, sanat eivät selvästikään riitä. Sitten hän toistaa:
-I LOVE him, RAKASTAN häntä. Tytöstä kimpoilee pienen pieniä onnen siruja, ja yksi niistä osuu. Liikutun niin, että minun pitää nostaa kuopus syliini ja haudata kasvot hänen niskaansa, etten alkaisi itkeä.


måndag 17 juli 2017

Ötökkälä

Siivousarmeija marssii esiin juuri oikealla hetkellä. Se ei odota edes suuren urakan edessä, vaan varmasti ja huolellisesti käy käsiksi puuhaan kuin puuhaan. Sen päämaja sijaitsee keittiössä jääkaapin takana. Ja ilmankos, keittiössä on sen suurin työmaa. Armeijan työtä helpottaakseni olen siirtänyt syöttötuolin ruokapöydän toiselle puolelle, jääkaapin viereen. Näin yritän ehkäistä rivikarkulaisia. Samasta syystä lapset eivät saa viedä ruokaa keittiöstä pois. Armeijalla on nimittäin sisäänkäyntinsä jokaisessa huoneessa, eikä se epäröi käyttää niitä, jos tarve vaatii. Pieninkin murunen saa aikaan melkoisen kuhinan.

Suhtaudun nihkeästi lattian pesuun, sillä silloin armeijan rivit kärsivät, jäsenistö menettää hajujälkensä eikä pysy enää sille osoitetulla polulla jääkaapin ja syöttötuolin välillä, vaan se lähtee harhailemaan koko asuntoon. Jos ahkeraa työläisten polkua ei näy omalla paikallaan, tulen hyvin epäluuloiseksi. Se tarkoittaa, että jossain muualla on paremmat apajat. Kerran löysin pienen pesänalun kirjahyllystä. Kyllä silloin hermostuin lapsille. Ei keksiä saa piilottaa kirjahyllyyn!  

Arvasitte varmaankin, että talouden kunnossapidossa meillä vastaavat muurahaiset. Ne ovat pieniä, mustia ja melko hitaita. Siis aivan eri laatua kuin ulkona hiekassa viipottavat sukulaisensa. Jopa katolla minttu-, paprika-, ja tomaattiruukussa asuu eri kanta. Nekin ovat mustia ja pieniä, mutta kerrassaan mahdottoman nopeita. Arvelen, että sisällä talon rakenteissa asuvilla muurahaisilla ei ole mitään luonnollista vihollista, eikä niiden ole tarvinnut opetella juoksemaan nopeasti. En tosin hämmästyisi, jos evoluutio kehittäisi niille imukupit jalkoihin, silloin ne eivät jäisi pöynimurin kitaan niin helposti.

Meillä käy toki muitakin eläimiä. Kerran isännän housunlahkeessa tuli sisään pieni skorpioni. Onneksi huomasimme sen ennen kuin se huomasi meidät. Keväällä meillä oli pihtihäntäisten kulta-aika. Ne ovat ensi näkemältä iljettäviä, mutta kun niitä lähemmin tarkastelee, huomaa niiden pukeutuneen tyylikkääseen ruudulliseen takkiin. Pihtiään ne käyttelevät ruuanhakuun eli pyydystävät muita hyönteisiä.

Pyykin mukana katolta kulkeutuu sisään kaikenlaisia pieniä hämähäkkejä, joita me aina koko perhe yritämme pyydystää ja palauttaa katolle. Hyönteiset käyvät meillä aina sesongin mukaan, leppäkertut ovat sympaattisia, mutta lentomuurahaiset pelottavia. Torakoista en viitsi edes kirjoittaa. Sellaisen voin tappaa, jos heti vedän kengän jalastani ja paukautan, mutta jos ehdin pelästyä, ei minua millään saa sen lähelle enää.

Kultakuoriainen
Minun suosikkejani ovat koppakuoriaiset. Kerran ulko-oven edessä komeili mahtava kultakuoriainen. Toisen kerran pyykin mukana tuli sisään valtava sarvijäärä. Innostuin siitä niin, että lähdin hakemaan kameraa, mutta tullessani takaisin, se oli hävinnyt, enkä enää löytänyt sitä. Ajatus jättiläismäisestä koppakuoriaisesta heiluttelemassa sarviaan jossain päin asuntoani ei ole erityisen houkutteleva.


tisdag 27 juni 2017

Ramez taht al ard - Ramez helvetistä




Pyhän ramadan-kuukauden kruunaa joka vuosi mies nimeltä Ramez. Iloitsen vilpittömästi, että ramadan on ohitse ja on Iid-juhlan aika. Mutta miten ihmeessä selviän ilman Ramezia. Iltaisin parhaaseen katseluaikaan heti ruuan jälkeen, kun ihmiset ovat kokoontuneet yhteen, räjähtää Ramezin tunnusmusiikki televisiosta. Hän tekee tositeeveetä, jonka rinnalla kaikki piilokamerat kalpenevat. Ramezin budjetti on valtava, hänellä on käytössään kalustoa ja henkilökuntaa.  

Viime vuonna Ramez vei julkkiksia yksi kerrallaan asuntoon, jonne hän lavasti tulipalon. Tänä vuonna Ramez on houkutellut julkisuuden henkilöitä tekemään mainosohjelmaa Abu Dhabista. He saapuvat paikalle tyylikkäästi helikopterilla, sitten on vuorossa kameliratsastus. Lopulta he kävelevät punaista mattoa pitkin telttaan, jossa heitä haastatellaan. Sen jälkeen on vuorossa autosafari aavikolla.

Sitten leikataan Ramezin valmisteluihin. Sukeltajat hyppäävät lentohiekkaan ja Ramez pukeutuu liskopukuun. Sillä aikaa safarilla autonkuljettaja alkaa ajaa kuin hullu. Edessä on melkoinen aavikkoralli. Julkkiksen vieressä takapenkillä on tyttö, joka kirkuu pelosta ja käskee kuljettajaa pysäyttämään auton. Niin kuljettaja tekeekin, mutta vasta kun auto on juuttunut lentohiekkaan. Koko auto uppoaa nopeasti ja kuljettaja avaa kattoluukun ja pelastaa julkkiksen ja tytön auton katolle. Toinen etupenkillä istuneista miehistä yrittää muka lähteä uimaan, mutta hukkuu.

Kun tilanne näyttää todella toivottomalta, ryömii Ramez kolostaan. Auto on siis uponnut kokonaan ja matkustajat ovat kaulaansa myöten mutavellissä. Kun julkkis huomaa suunnattoman kokoisen liskon lähestyvän, ovat reaktiot monenlaisia. Jotkut yrittävät pelastaa itsensä ja tytön, joka on alkanut taas kirkua. Toiset käskevät tytön olla hiljaa ja yrittävät olla liikkumatta. Toiset alkavat heittää hiekkaa liskon päälle. Loppuhuipennus tuee, kun Ramez lopulta irrottaa liskon pään ja kurkistaa esiin.

Monta kertaa on jäänyt paha maku suuhun ja ihmettelen, miksi ohjelmaa tehdään ja miksi me katsomme tätä päivästä toiseen. Jostain syystä on koukuttavaa tarkastella ihmisten reaktioita, kun selviää, että he eivät olekaan kuolemanvaarassa, vaan kaikki on typerää pilaa. Toiset alkavat viskoa hiekkaa, toiset kiroilevat ja sylkevät, jotkut itkevät. Kun ihmiset on kiskottu pois hiekasta, alkaa usein takaa-ajo. Koko kameramiesten lauma, joka on tapahtumien ajan tietysti ollut piiloutuneena, ryntää kuvaamaan takaa-ajoa. Joskus Ramez saa lyöntejä ja potkuja tai joutuu kuristusotteeseen. Mutta useimmiten hän saa puhuttua itsensä kiipelistä ja lopulta hän istuu julkkiksen vieressä kaverina.

Kerran mukana oli bollywood-tähti Shah Rukh Khan joka oli niin vihainen, että lähti autonovet paukkuen. Hän olisi iskenyt Ramezia nyrkillä, jos kameroita ei olisi ollut. "Miksi ihmeessä olet tuonut minut tänne ja maksanut niin paljon rahaa tämmöisestä idiootista puuhasta", hän remusi.
Kaikkein hauskinta meille katsoille ovat sellaiset, jotka osaavat nauraa tilanteelle. He ehkä tuntevat Ramezin edellisiltä vuosilta ja heidän mielestään on huvittavaa itse joutua miekkosen metkun kohteeksi. Ohjelman opetus piilee ehkä juuri siinä, pitäisi osata nauraa itselleen.

måndag 19 juni 2017

Yhteiskunta ei tue mielikuvituksen kehittymistä



Nykyään en enää ihmettele mitään, mutta tarhan kevätjuhla on joka vuosi todella hämmentävä tilaisuus. Tarha käyttää ulkopuolista dj:tä. Esiintymislavalla on siis lasten tanssiryhmien lisäksi tiskijukka ja lasten esitysten välissä nähdään ammattitanssijoiden esityksiä
 
Sitten käteeni sattui Pia Ruotsalan kirja Arabiäitien matkassa. Hän on yli kymmenen vuotta sitten asunut Jordaniassa, pohtinut äitiyttä ja tehnyt paljon haastatteluja. Hän huomasi, että Jordaniassa lapsia ei opeteta leikkimään. Arabialaiset äidit eivät koskaan alennu istumaan lastensa kanssa lattialla ja innostamaan lapsia peliin tai leikkiin. Mieluummin annetaan lasten katsoa televisiota.

Myönnän itsekin, että televisio on se kaikkein helpoin keino, kun pitää saada lapset pois pahanteosta. Mutta olen huomannut, että lasten kanssa pitää välillä leikkiä. Eikä se oikeastaan vaadi kuin viisi sekuntia. Riittää, että otan nallen käteeni ja sanon: "hei minä olen nalle ja minulla on jalka kipeä." Niin äkkiä on nallesairaala kyhätty sängylle ja kaikkien pupujen ja kissojen ja nallukoiden jalat, kädet, päät ja mahat on kääritty sideharsoon .

Jordaniassa lapset saa aina ottaa mukaansa ravintolaan, kahvilaan ja ostoksille ja kaikki vastaantulijat lepertelevät ja pussailevat. Lapsia rakastetaan yli kaiken ja he saavat näkyä ja kuulua. Mutta kuvaisilin tilannetta niin, että lapset kyllä hoidetaan - ruokitaan ja puetaan - mutta lapsien mielikuvituksen kehittymistä ei tueta.

Toisinaan lapseni tulee tarhasta jonkun askartelun kanssa ja kun ihastelen sitä: "voi miten hieno, oletpa sinä taitava", niin lapseni paljastaa, että opettaja on leikannut ja liimannut osat yhteen. What? Ei lapsille itselleen anneta saksia käteen, vaan opettaja värkkää kaikkien viidentoista lapsen askartelut.

Tässä ehkä piilee myös kevätjuhlan "vika". Jotenkin ajatellaan, että lapsien ohjelmanumerot eivät ole tarpeeksi, tai että show ei ole kunnollinen, jos se lähtee lapsista, vaan tarvitaan ammattitanssijoita tekemään ohjelmaa.

fredag 2 juni 2017

Ramadanvierailu vaarallisesti liikenteessä



Pyhää ramadanin paastokuukautta on kulunut kuusi pitkää päivää. Viimein saamme vierailukutsun ja vaihtelua elämään. Lähdemme seitsemältä liikenteeseen kaahaamaan. Liian myöhään. Kaikki muutkin liian myöhään lähteneet ovat ulkona ja se on vaarallista. Kaasujalka on sitä painavampi mitä lähempänä ruoka-aika on. 
 
Rukouskutsu kuuluu jo! Onneksi auto löytää parkkipaikan ja kiirehdimme kyläpaikkaan. Heti vain ruokapöytään. Jäävesi valuu kurkkuun ja taateli saa tehdä tietä ruualle. Koolla on anoppini sedän vaimon suku. Miehet syövät talon etupuolella puutarhassa ja naisille on varattu tuolit talon takana viiniköynnöksien katveessa.

Minä istun anopin, isoäidin ja hänen ystävänsä kanssa. Pöydällä on tilaa vain jätti-isolle tarjoiluastialle, siihen eivät lautaset mahdu. Otan varovasti riisiä ja lihaa. Mutta sekunnin murto-osassa on isoäiti nakannut minulle niin ison lihakimpaleen, että rimpula muovilautanen melkein kaatuu. Samalla tasapainoilen lasten lautasten kanssa, etsimme pudonnutta juomapulloa, erottelen mehevimpiä lihanpaloja luista, syötän kuopusta ja suostuttelen isompaa tyttöä syömään. Juuri kun alkaa sujua, minulle heitetään lisää lihaa. Vedän äkkiä lautaseni kauemmas vierustovereistani. 

Syöminen on aina nopea toimenpide. Ruoka vain pitää tunkea kauheaa vauhtia suuhunsa, sitten paikat siivotaan, tilalle tuodaan mehua ja kahvia ja makeita leivonnaisia.

Ruuan jälkeen menen sisään imettämään, mutta tyttäreni hakee minut: pian pian, ulkona vietetään syntymäpäiviä. Kiirehdimme pihalle ja minullekin annetaan suklaakakkua. Mussutan kakkua tyytyväisenä, kunnes huomaan olevani ainoa aikuinen, jolla on kakkupala. Tämä juuri on ulkomaalaisena olemisen hyvä puoli. Alan nolona syöttää tytärtäni, kulta jaksathan vielä toisenkin palan kakkua...

Nyt lähdetään, anoppi ilmoittaa. Mutta kyyditsijä ei olekaan lankomies, kuten mennessä, vaan mieheni eno. Kesken matkan minua alkaa hihityttää; samassa autossa on viisi aikuista ja viisia lasta. Mutta vanhaan mersuun mahtuu hyvin. Se lipuu majesteetillisesti liikenteessä, vaikka sen sisäpuoli on täynnä nihkeitä jalkoja ja käsiä, hikisiä selkiä ja täysiä vatsoja, huutoa ja naurua.

Vietämme iltaa isoäidin luona. Yhtäkkiä on ihan hiljaista, lapset ovat leikkimässä ja vauva nukahti. Hei nyt on aikaa kirjoittaa! Läppäri on tietysti kotona, mutta blogi syntyy myös kynällä ja paperilla! 

Ramadanin aikana saa syödä vasta auringonlaskun jälkeen.